Allapäin

minä nimittäin. Tais ottaa kunnolla psyykkeen päälle toi peruuntuminen tai vaan sit tää kaikki. Sitä jotenkin oli niin valmistautunut niihin sairaalapäiviin ja sit kun se meni mönkään niin nyt ollaan vaan tyhjän päällä, odotetaan vaan tietoa uudesta ajasta. Se voi olla vaikka ens viikolla tai maaliskuun lopulla. Pari päivää meni hyvin kun järjesteli taas kaikki asiat ja tiedotti eri paikat, että ollaankin kotona. Mona menikin kouluun, käytiin verikokeissa, fyssari kävi, oli aikaa sittenkin harrastukselle. Nyt kalenteri ammottaa tyhjyyttä seuraavat kolme viikkoa ja ens viikolla on koululaisen loma, eikä niille päiville ole mitään suunnitelmia. Odotan vaan tiistaita että saan jotain suuntaa uudelle leikkaus päivälle ja sit saa tehdä taas uudet suunnitelmat. Mua ahdistaa tää tietämättömyys, kun en voi tehdä mitään. Odotan vaan. 

Nyt mua on taas enevimissä määrin ahdistanut Toivon syömättömyys. Tuntuu niin turhalta tehdä aamulla puuroa, kun poika syö sitä puolikkaan lusikallisen verran. Tuntuu että kaikki ruoka menee roskiin. En tiedä tuleeko siitä koskaan mitään. Tääkin ahdistus alkoi kun näin terveen vauvan syömässä hetkessä sapuskansa ja meillä syödään sitä lusikallista puoli tuntia ja maidot vielä päälle. Välillä tuntuu että olis parempi pysyä vaan kotona, mutta sit taas rupee pää otaalisesti hajoon. Miten kummasti sitä pitää omaa tilannettaan ihan normaalina, niin normaalina meille. Ei kenellekkän muulle. Ja mä oikeesti tiedän, että moni muu siellä myös taistelee syömisten kanssa ja kaikki sympatiat teille, mutta en oikeesti ajattele teitä kun koitan saada sen hedelmäsoseen meneen suuhun asti. Nyt oon vielä muokannut ruoka-aikoja koko perheen rytmiin sopivimmiksi ja se toimii. Nyt tuntuu aikaa olevan vaikka mihin, vaikka sitä on oikeesti vaan puolituntia enempi ruokailujen välillä.

Lupasin itselleni olevani huomenna paremmalla tuulella ja koitan olla äksyilemättä koko ajan. Kyllä tää taas tästä, kunhan saa asioihin taas tietoo. Jospa se ruokakin rupeis maistuun leikkauksen jälkeen. Viikonloppuna päässäni on soinut Johanna Kurkelan Ainutlaatuinen

Niinhän siinä kävi

Ei päästy Hesaan ei. Laukut rahdattiin aamulla autoon, pääkoppa viritettiin Hesaa varten ja ei kun menoks. Päästiin naapurikuntaan niin soittivat lastenklinikalta "älkää tulkokaan, kirurgi ei ehdi leikkaamaan, kun on tullut joku kiireellinen tapaus." Ei auttanut kuin kääntyä ympäri. Siskolle aamukahville ja kauppaan täyttään jääkaappi, kun se oli tyhjennetty perinpohjaisesti. Nyt odotellaan uutta aikaa ja viritellään pääkoppa sitten taas Hesan ajatukselle.

Laukut pakattu

ja aamusta nokka kohti Helsinkiä. Osastolla pitäisi olla kello 11 ja koko päivä on varmasti ohjelmaa täynnä. Varasin tänään hotellin, sain viimeisen neljän hengen huoneen, taas ihan ajoissa liikkeellä. Ei siis päästy vielä mäkkitaloon ja nyt päästään hotellin valmiille aamiaisille. Vähän haikeat fiilikset ollut tänään, pelottaakin. Nyt vaan toivotaan ettei räkis ala huomenna ja leikkaus oikeasti tapahtuu torstaina.

Toivon viimeiset iltajumpat kotona. Nyt vain toivotaan että Toivollakin on sitkeä sydän. Koitan päivitelllä blogia päivittäin, mutta katsotaan kuinka käy.

Smurffi

Meidän smurffi sai oman smurffin. Käytiin rsv-piikillä Tays:ssa ja Suomen lähikauppan avulla oli lahjoitettu valtavan määrän smurffeja sairaalaan. Pirkanmaan alueen kaupat olivat saaneet lahjoituksena 2401 smurffia jotka on nyt kiikutettu sairalaan ilahduttamaan pikku potilaita. Hoitajat olivat lahjoituksesta iloissaan. Yhteensä Suomessa lahjoitetiin 14 500 smurffia, jokainen alue on lahoittanut smurffit valitsemaansa kohteeseen. Ehkäpä tekin ihanat lukijat tulette törmäämään smurffiin.

Toivolle tuli sattumalta smurffi nimeltä Sisu, sitä tässä nyt tarvitaankin. Taitaa Sisu päästä mukaan Helsinkiin Toivon kaveriksi. Toivo tykkäsi Sisusta paljon, pyöritteli, rutisteli ja söi sitä innoissaan, Sisu myös osaa lentää hienosti. Yhtä onnistunutta kuvaa varten piti ottaa kymmenen kuvaa, on mulla mahdottomat smurffit.

Toivo 7kuukautta

Ihana seurata toisen kehittymistä, joka päivä huomaa jotain pientä edistymistä. Toivo esimerkiksi kiskoo sukkaa koko ajan jalastaan tai syöttötuolissa ollessaan renkuttaa itseään ees taas ja tietysti hymy korvissa. Ja tulihan lauantaina se vatsalle kääntyinenkin. Ja muuten peg-letku ei tunnu yhtään haittaavan vatsalla oloa, Toivo viihtyykin vatsallan nyt suht hyvin. Toivo sai ihanalta Viljalta "hyppytuolin" lainaan ja on alkanut nyt viihtymään siinä mukavasti. Usein maidon valuessa on siinä viihtymässä.

Tänään juhlan kunniaksi leivottiin kakku ja herkuteltiin muutaman pikkuneidin kanssa. Toki Toivonkin annettiin maistaa täytettä, huulille sipaisin pienen klöntin. Ilme oli vähän ihmettelevä ja kyllä se huulilta katosi. Muuten kiinteiden syöminen takkuaa. Korvatulehdus sai syömisen loppumaan kokonaan ja ollaan oikeastaan lähtöruudussa. Sen mitä sisään saa niin menee alas asti, mutta kun suu ei aukea. Kaiken maailman viihdytykset ja huijaamiset käytössä, mutta ei niin ei. Jos jollain hyviä vinkkejä kuinka sen suun saa auki, niin jakakaa ihmeessä.

Toivon unirytiä vähän yritän muokata. On alkanut nyt aamuisin heräämään 5-6 aikaan ja juttelee sängyssä pirteänä, ei vaan illalla meinaa millään jaksaa ees seiskaan asti olla hereillä. Tänään käytiin sitten ulkoilemassa alku illasta ja otti siellä pikku tirsat, niin nyt jaksoikin olla kasiin asti hereillä. Toivotaan että pakkaset pysyy poissa ja päästään jatkossakin ulos nukkumaan. Toivo nykyään aika herkkä uninen ja säpsähtää helposti hereille päiväunilta, eikä nukahda enää oikeestaan sitteriin. Olisi siis vietävä sänkyyn ja sit pelkona että jää sinne jo yöunille. Tänään hyvinkin onnen täyteinen päivä.

Iloa

Tänään harjoiteltiin taas kerran vatsalla oloa, fyssari sanoi että pitäisi tehdä useita kertoja päivässä ja nyt on yritetty joka ruokailun välissä kokeilla. Toivo on nyt pari päivää koittanut kammeta itseään kyljeltä vatsalleen, yläkroppa kääntyy, mutta jalat ei. Vähäsen autan pyllystä niin johan on nokka kohti lattiaa. Tänään yht´äkkiä olikin takaisin selällään. Katsoin kummissasi, noinko olit äskenkin vai ootko muka kääntynyt. Ei muuta kuin takaisin vatsalleen ja hip hei Toivo pyörähti takaisin selälleen. Mä melkein pompin riemusta, mun lapsi oppi jotain selkeesti näkyvää. Ajattelin että voisiko olla sattumaa, mutta ei. Seuraavan puolentunnin sisällä sieltä pyörähti aina ihan itse takaisin ja nyt ei sitten massullaan viihdytä enää hetkeäkään. Muutaman pyörähdyksen jälkeen piti aina huilia ja katsella leluja selällään ja sit taas sitkeästi yrittämään josko onnistuis itse kääntymään vatsalleenkin, ei ihan vielä kuitenkaan.

Ja tästä se lähtee...

melkein pääsee itse, mutta kun äiti vähän auttaa niin onnistuu...

ja sit jo takaisin päin. Kuvaa ei kerkiä ottamaan kun on vatsallaan, niin nopeasti pyörähtää pois

Fiiliksiä

Kahden viikon päästä olis leikkaus. Musta ei tunnu miltään. Työnnän sen ajatuksen taka-alalle ja touhuan kotona kaikkee. En siis ees oikeestaan anna itseni sitä ajatella. Toivon odotus aikana olin aika tappio fiiliksissä, nyt kuitenkaan en oo. Ennemmin ajatus on se, että pakko selvitä, mikään muu ei ole vaihtoehtokaan. Hyvin tiedän, että kotiin voidaan tulla vaan nelistään, mutta en kiusaa itseäni sillä ajatuksella. Enhän mä voi poikaani menettää. En halua ees ajatella sitä. Nyt mennään Hesaan voittaja fiiliksellä. Toivottavasti se ei kostaudu. Yleensä kun jotain suunnittelee niin se ei mee sinne päinkään.

En ole yhtään ees valmistellut lähtöä. Monan kouluun en oo ilmottanut vielä mitään. Kissoilla ei ole hoitajaa, ees mielessä. Mäkkitalon jonoon oon sentään ilmottautunut. Jotenkin en ees usko että sinne mennään, Toivo on edelleen räkäinen. Maanantaina todettiin Toivolla korvatulehdus ja senkin takia lähtö on ihan kiikunkaakun. Ensi viikon lopulla sydänpolin käynti, sitten se selviää. Taitaa tulla kiire järjestelyille jos jätän siihen asti.
Jos lähtö nyt tulee niin romahdan varmaan sitten sen Taysin keikan jälkeen, kun saan varmuuden. Kuitenkin nyt oon koittanut olla enemmän Toivon kaa, pitänyt sylissä, leikkinyt ja leperrellyt.

Kyllästyminen

Olen siinä vaiheessa vanhempainvapaatani, että kyllästyttää. Kyllästyttää pestä tuttipulloja, kyllästyttää vaihtaa vaippaa, kyllästyttää arjen rutiinit. Kaikki on niin tylsää. Ärsyttää laittaa lapsille joka päivä ruoka samaan aikaan pöytään. Toisaalta jos meillä ei olis tarkkoja rutiineja olisi arki paljon vaikeempaa. Lapset rakastaa rutiineja, äiti ei. Siis voitteko uskoa, mulla kenellä on melkein viikottain joku lääkäri tai vastaava keikka Toivon kanssa niin kyllästyttää. Meillä on aika paljon kaikkea ylimääräistä menoa, kun vertaa samanikäisen lapsen menoihin. Ei pitäis valittaa kun mitään ihmeellistä ei tapahdu, pitäis olla vaan tyytyväinen. Parempi näin. Mutta olen sellainen ihminen luonteeltani, että tarvitsen haasteita ja vaihtelua. Onneksi olen päässyt rakkaan harrastuksen pariin nyt monena iltana, tuo vähän vaihtelua rutiineihin.

Toivon kuulumisia vielä, poika on edelleen räkäinen vasta nyt lima tuntuu irtoavan. Aamulla niistäessä tulee kunnon satsit. Syömistä ollaan harjoiteltu vaihtelevalla menestyksellä. Lihat otettu mukaan valikoimaan, porsas maistui hyvin ja nauta ei ollenkaan. Osa hedelmäsoseista menee paremmin, yksi päivä meni jopa 1/4 purkillista. Neuvolassa käytiin tällä viikolla ja paino 6860g eli hienot 345g tullut kahdessa viikossa lisää. Ravitsemus suunnittelijan soittoa odottelen, miten taas jatketaan. 

Posti toi kirjeen Helsingistä ja leikkaus oli nyt sitten 23.2. Vain kaksikymmentä päivää ja pitäisi olla siellä. Epäilen saanko poikaa siihen mennässä eroon räkätaudista. Omat fiilikset on sekavat, toisaalta on huojentavaa, jospa Toivon olo siitä paranisi. Toisaalta pelottaa viedä sinne, mitäs jos ei uusi systeemi toimikkaan. Voisiko jäädä vain kotiin ja mennä näillä mitä nyt on? Välillä itse sokeutuu Toivon huonolle voinnilla, se tuntuu ihan normaalilta, mutta kun vertaa terveeseen niin johan taas muistaa missä mennään. 

Huomenna pitäisi tulla fysioterapeutin ekalle käynnille. Mielenkiinnolla odotan. Taysin fyssarin lausunto tuli. Motorinen kehitys vastaa n. 4kk ikätasoa muilta osin paitsi vatsamakuu ja alaraajoihin varaamisen osalta taidot harjaantumattomat.