Omia tuntemuksia 2

Välillä olo oli jo parempi ja syytin mielialaani naistenvaivoista. Ei sitä kestänyt kuin muutama päivä. Ehkä siinä oli niin paljon sosiaalisia tilanteita että oli tsempattava itsensä ja vain painettava eteenpäin.  Viikonloppuna se sitten jysähti kunnolla, väsymys ja ahdistus tuli jo fyysisiksi oireiksi. Huippasi, mahaan sattui ja oksetti. Itsekkin vihdoin tajusin että olisi syytä mennä lääkäriin.

Pelotti. Jos vain kuvittelen ja lääkäri sanoo että ei muuta kuin eteenpäin, ei sinua mikään vaivaa. No, ei sanonut ei. Keskusteltiin ja itkin. Tein masennustestin, diagnoosina keskivaikea masennus. Lähdin lääkäristä kädessäni resepti, sairaslomatodistus ja aika psykologille. Olin pettynyt itseeni. En ollutkaan niin vahva kuin kuvittelin. En halunnut hyväksyä masennusta. Itkin puhelimessa työntekijälleni kun ilmoitin sairaslomalta ja sen syystä. Oikea esimies. Onneksi on ymmärtäväiset alaiset.

Jotenkin jo pikkuisen helpottaa. Lupa ettei tarvitse jaksaa ja että nyt on aika levätä. En tunne suurta syyllisyyttä tekemättömistä jutuista. Huilaan vaan. Jonkin verran olen saanut tehtyä kotihommia ja olokin on pikkuisen virkeämpi. Silmät eivät painu koko ajan kiinni. Mies on auttanut kotihommissa. Viikonlopulle on paljon ohjelmaa. Lapsen jumppaa, kaupassa käyntiä, kaverisynttärit, mummun synttärit ja pukkiparaatia. Ajatuskin väsyttää, ihan liikaa ohjelmaa. En tiedä mistä luistaisin niin että mahdollisimman vähän aiheuttaisin pahaa mieltä. Olen liian tunnollinen ja ajattelen taas liikaa muita enkä itseäni.

Omia tuntemuksia

Pitkä aika on viime kirjoituksesta. Toivolle kuuluu hyvää. Tämä kirjoitus kuitenkin kertoo nyt omista tunteistani eikä niinkään Toivon kuulumisista. Silloin kun Toivo köllötteli mahassa ja aloitin blogin, aloitin sen omien tunteideni purkaus kanavana. Silloin tätä ei lukenut kukaan. Ei ainakaan kukaan tuttu. Toivottavasti ette nyt ahdistu minun ahdistuneisuudestani. Josko tämä kirjoittaminen taas auttaisi omaa oloani.

Toivon aika TCPC-leikkaukseen tuli. Leikkauksen piti olla ensi viikolla. Toivo on kuitenkin flunsassa, joten leikkaus siirtyy joulu-/tammikuulle. Oma oloni on pitkälle sama kuin mitä se oli odotusaikana. Makasin päivän sängyssä toivottamana, itkin ja murehdin. En uskaltanut uskoa vauvan selviämiseen ja varauduin pahimpaan. Kun Toivo syntyi syttyi minussa taistelun halu. Usko että lapsi selviää. Jokaiselle reissulle Lastenklinikalle on lähdetty voittamaan. Nyt kuitenkin tunne on eri. Jostain kumpuaa hirveä epätoivo ja epäusko. Tunne ettei Toivo palaa seuraavalta leikkausreissulta kotiin kalvaa. Jotenkin on paha fiilis siitä ettei Toivo jaksa taistella.

Nyt käyn töissä, yleensä aamuvuorossa. Töissä jaksan hyvin, olen iloinen ja hoidan työni. Haen lapset ja teen ruoan. Sitten se iskee. Järjetön väsymys, mikään ei kiinnosta. Makaan sohvalla ja odotan iltaa. Kodissa vallitsee kaaos, lapset touhuavat mitä touhuavat ja käyttävät täysin hyväkseen sen ettei äiti jaksa komentaa. Lunta satoi loppuviikosta. Äiti lupasi lähteä ulos ruoan jälkeen. Ei menty, ei rakennettu lumiukkoa tai laskettu mäkeä. Lapset pyytävät jotain, äiti sanoo että kohta. Se kohta voi olla tunti. Äiti huutaa, kun lapset kiukkuavat. Miksipä eivät, ovat varmasti turhautuneita. Huono äiti fiilis ahdistaa lisää. Kodin kaaos myös. Iltaisin voitelen leipää lapsille ja itken kun katson tiskivuorto. Seuraavana iltana vuori on tuplaantunut, ei helpota ei. Parisuhde on ihan unholassa. Tuntuu että mikään ei saa hymyilemään, mikään ei saa hyvälle tuulelle. Ei edes se mikä mikä tässä elämässä on ollut tärkeintä, lapset.