keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Mea

on muuttunut sylitytöksi. Ei ole ikinä ollut mikään sylissä istuja, ei edes vauvana. Mutta nyt käy monta kertaa päivässä ainakin kääntymässä sylissä ja usein istuu siinä pitkän aikaa. Ja sitten kun keksii että nyt haluan syliin, niin silloin on päästävä, ei hetken päästä. Onpa ollut äidillä tottumista tähän muutokseen, vaikka mieluusti tuota halailee ja pitää hyvänä. Usein vaan mulla on kesken joku juttu kun syliin pitää päästä, mutta kyllähän sitä aikaa oikeesti löytyy jos vaan haluaa ja pistää asiat tärkeysjärjestykseen. Mitä se haittaa vaikka pyykit laittaa tunnin päästä koneeseen tai, että tiskit jää huomiselle. Kunhan pieni kokee olevansa tärkeä.



Veikkaan että muutos johtuu tuosta sairaalajaksosta. Mea tuntui ottavan paljon raskaammin kuin Mona, vaikka Mona taas ajatteli ja käsitteli jo niitä asioita mielessään ja meidän kanssa. Tiesi koko ajan missä mennään. Ollaan oltu asioista Monalle tosi rehellisiä ja koitettu ainakin vastata kaikkiin kysymyksiin niin että ymmärtää. Mona aina kuunteli hyvin tarkkaan lääkärien puheetkin ja kyseli sitten ihan yllättäen niistä asioista. Mutta tosiaan Mealle taisi olla rankkaa se ettei äiti ollutkaan saatavilla aina. Tytöt olivat paljon mummullakin, mutta jos olivat Helsingissä niin oikeastaan koko ajan jompi kumpi vanhempi oli Toivon luona ja enemmän minä. Ruokailu koitettiin järjestää aina koko perheellä. Välillä kun heräsivät aamulla oli toinen poissa ja kun menivät illalla nukkumaan niin taas vain toinen meistä paikalla, päivän aikana sitten vaihdeltiin paikkoja. Oli se aika säätämistä ja rankkaa ihan kaikille kun sitä ajattelee näin jälkikäteen. Silloin mentiin hetki kerrallaan ei yhtään enempää, oli vaan pakko. Oli pakko jaksaa, ei ollut aikaa jäädä ajattelemaan tai makaan paikalleen. Onneksi nyt on aikaa. Jännittää jo valmiiksi seuraava leikkaus ja kuinka neiti siihen reagoi.


lopuksi vielä linkki Johanna Kurkelan lauluun Ainutlaatuinen, tää saa äidin aina kyyneliin.

perjantai 21. lokakuuta 2011

Kutsu tuli

Siis katetrointiin, ensi kuussa mennään taas Helsinkiin. Reissun piti kestää vain kolme päivää, mutta sydänpolilla kardiologin kanssa puhuttiin peg-letkun laittamisesta ja saatiinkin se nyt kateroinnin yhteyteen. Reissussa menee siis 5-6 päivää. Katetrointi tehdään nukutuksessa ja siinä tutkitaan sydämen paineolosuhteita ja katsotaan onko ahtaumia tai minkä asteisia vuotoja läpissä on. Peg-letku laitetaan koska syömisessä ei ole havaittavissa suurta muutosta parempaan. Letku laitetaan menemään suoraan mahalaukkuun vatsanpeitteidenläpi. Ruoka laitetaan sinne vähän samaan tyylin kuin nenämahaletkuun. Itse otin asian vastaanotolla puheeksi, kun en tosiaan näe, että syöminen kehittyisi oikeastaan mihinkään. Muuten sydämentilanne ennallaan. Fysioterapeutti oli tyytyväinen Toivon kehitykseen ja seuraava käynti on joulukuussa 5 kuukauden ikäisenä. Nyt harjoitellaan leluun tarttumista  ja kyljelleen kääntymistä. Ja nenämahaletkun laitto onnistui ihan ekalla yrityksellä, vähän kauhistutti kun tuntui että letkua vaan menee ja menee.



 Maanataina Toivo painoi komeat 4400g ja oli 55,8cm pitkä, ravitsemusterapeutti nosti ruoka-annoksen 100ml kun painoakin tullut komeasti. Nyt vaan maitoa menee niin paljon ettei poitsulle ehdi tulla nälkä ja syö siis itse tavallista huonommin.Toivo oli myös hoidossa mun mummolla yksi päivä tunnin verran kun käytiin tyttöjen kanssa luistelemassa. Mummu pääsi helpolla kun Toivo vain nukkui koko ajan. Käytiin myös miehen mummulla ja hän olikin tehnyt Toivolle ihanan peiton. Ihana syysloma kun kerkiää tekemään vaikka mitä ja saa nukkua pitkään. Toivo kun antaa nukkua yhdeksään asti ja tytötkin ovat heräilleet vasta puol ysin aikaan. Kuinka sitä ensi viikolla taas sopeutuu arkeen, voi kun vois olla aina lomalla.


Huomasin tällä viikolla että Toivo pyörittelee päätään välillä hassusti puolelta toiselle. Aluksi ajattelin sen johtuvan väsymyksestä ja hakevan sillä unta, mutta enpä tiedä. Olisiko merkki jostain vakavammasta asiasta, saanpa taas ensi viikolla soitella lääkäriin. Tänään jo soittelin ja pyysin luvan viikonlopulle, että voidaan mennä suoraan TAYS:sin päivystykseen jos Toivon flunssa pahenee tai kuume nousee. Oon nyt myös pari päivää täytellyt vammaistuen hakemusta, saas nähdä miten ensikertalaiselta onnistui.



perjantai 14. lokakuuta 2011

Rikki

mä meinaan oon, kuoleman pelko nostaa päätään. Oon niin kiitollinen tästä ajasta, mutta mitä jos se loppuu.  Toivon synnyttyä itkin kaikki automatkat, sitten kun Toivo pääsi Tampereelle en oo oikeestaan itkenyt, mutta tällä viikolla on kyynel kanavat taas auennut. Tytöt pitää touhussa päivät, mutta kun käyvät nukkumaan pidän Toivoa sylissä, silitän, suukotan ja kyyneleet valuu mun poskille. Mitä jos ei Toivo jaksakkaan. On hengittänyt monena yönä raskaammin kuin normaalisti, flunssan poikanen taitaa vaikuttaa, mutta niin vaikuttaa itku herkkään äitiinkin. Sit mä vaan makaan sängyssä ja kuuntelen kuinka hengittää. Myös tää väsymys varmaan edesauttanut itkuisuutta. En meinaa aamulla jaksaa herätä laittaan Monaa kouluun, joka aamu kiireellä herättelen, teen leivän sillävälin kun neiti pukee ja jos oikein kiire syö matkalla kouluun. Onneks ens viikolla on lomaa ja mä saan nukkua siihen asti mihin Toivo antaa.

Mutta eiköhän tää tästä taas kerran kunhan toi peikko nimeltä kuolema löytää hyvän piilopaikan. Maanataina on aika sydänpolille ja olo sama niin täytyy varmaan vaan myöntää olevansa juttelu avun tarpeessa.

torstai 6. lokakuuta 2011

Syli

Oon huomannut pitäväni Toivoa sylissä jatkuvasti, koitan vissiin tankata rakkautta puolin jos toisin. Poika on niin suloinen ja aina kun sitä katsoo tulee hyvälle tuulelle, vaikka muuten olisikin huono hetki. Ongelmahan on siinä, että pian Mauno tottuu sylissä (tai on varmaan jo tottunut) oloon niin mitäs sitten tehdään kun on taas aika mennä sairaalaan? Nukahtaakin usein syliin ja siitä sitten varovasti siirrän sänkyyn tai sohvalle. Onneksi oon nyt tiedostanut tän jutun ja koitan laittaa poitsun sänkyyn ennen kuin nukahtaa. Toiseksi en ymmärrä miten mun aikani riittää pitää toista sylissä? Mea vaatii niin paljon huomioo ja kotikin pitää hoitaa, mutta kummasti kaikki venyvät. Toivohan nukkuu onneksi pitkät unet, se aika on sitten Mealle.



Toivon paino ei meinannut nousta ja saatiinkin nyt lisäravinnoksi maitojauhetta lisättäväksi maitoon. Lisäksi toisessa silmässä jyllää silmätulehdussa ja nenäkin on vähän nuhainen, toivottavasti ei pahene. Nyt ollaan käyty joka viikko verikokeissa ja samalla aina puntarilla ja yksi kerta vaihdettiin letku uuteen, nappasin kuvankin Toivosta kun oli kerrankin ilman teippejä. Maito ei mene suun kautta oikeastaan yhtään paremmin, kerran päivässä saattaa syödä 30ml ja muuten 10-20ml, kun kerta annos on 80ml, eli ei edes puolia. Jotenkaan en ees usko, että alkaisi syödä paremmin joten letkun kanssa mennään pitkään tai sitten laitetaan peg-letku massuun. Saas nähdä mitä viisaat on mieltä seuraavalla sydänpolin reissulla. Onhan Toivo vielä toipilas eikä voimia ole niin kuin terveellä vauvalla, mutta välillä sen vaan unohtaa (toisaalta hyvä niin). Välillä mieliin hiipii ajatus menettämisestä. Varsinkin kun tytöt hellivät ja suukottavat veljeä, kuinka sen heille selittäisin ja kuinka rankkaa se tytöillekkin olisi? Pääsääntöisesti ajatukset on arjessa mukana, välillä vain laukkaavat villistikkin.