Mea

on muuttunut sylitytöksi. Ei ole ikinä ollut mikään sylissä istuja, ei edes vauvana. Mutta nyt käy monta kertaa päivässä ainakin kääntymässä sylissä ja usein istuu siinä pitkän aikaa. Ja sitten kun keksii että nyt haluan syliin, niin silloin on päästävä, ei hetken päästä. Onpa ollut äidillä tottumista tähän muutokseen, vaikka mieluusti tuota halailee ja pitää hyvänä. Usein vaan mulla on kesken joku juttu kun syliin pitää päästä, mutta kyllähän sitä aikaa oikeesti löytyy jos vaan haluaa ja pistää asiat tärkeysjärjestykseen. Mitä se haittaa vaikka pyykit laittaa tunnin päästä koneeseen tai, että tiskit jää huomiselle. Kunhan pieni kokee olevansa tärkeä.

Veikkaan että muutos johtuu tuosta sairaalajaksosta. Mea tuntui ottavan paljon raskaammin kuin Mona, vaikka Mona taas ajatteli ja käsitteli jo niitä asioita mielessään ja meidän kanssa. Tiesi koko ajan missä mennään. Ollaan oltu asioista Monalle tosi rehellisiä ja koitettu ainakin vastata kaikkiin kysymyksiin niin että ymmärtää. Mona aina kuunteli hyvin tarkkaan lääkärien puheetkin ja kyseli sitten ihan yllättäen niistä asioista. Mutta tosiaan Mealle taisi olla rankkaa se ettei äiti ollutkaan saatavilla aina. Tytöt olivat paljon mummullakin, mutta jos olivat Helsingissä niin oikeastaan koko ajan jompi kumpi vanhempi oli Toivon luona ja enemmän minä. Ruokailu koitettiin järjestää aina koko perheellä. Välillä kun heräsivät aamulla oli toinen poissa ja kun menivät illalla nukkumaan niin taas vain toinen meistä paikalla, päivän aikana sitten vaihdeltiin paikkoja. Oli se aika säätämistä ja rankkaa ihan kaikille kun sitä ajattelee näin jälkikäteen. Silloin mentiin hetki kerrallaan ei yhtään enempää, oli vaan pakko. Oli pakko jaksaa, ei ollut aikaa jäädä ajattelemaan tai makaan paikalleen. Onneksi nyt on aikaa. Jännittää jo valmiiksi seuraava leikkaus ja kuinka neiti siihen reagoi.

lopuksi vielä linkki Johanna Kurkelan lauluun Ainutlaatuinen, tää saa äidin aina kyyneliin.