Blogi hiljaisuus on jatkunut vaikka olenkin yrittänyt ehtiä kirjoittaa ja eihän se oikeastaan ajasta ole kiinni. Olen ollut todella väsynyt ja olen kokenut kirjoitamisen enemmän rasitteena. Tästä vielä tuonnempana, nyt Toivon kuulumisia.
Toivo söi jo jonkun aikaa paremmin kunnes alkoi taas tökkimään. Kitissytkin on paljon. Maanantaina suunnattiin lastenklinikalle sydämen katetrointia varten. Selvisi Toivolla olevan korvatulehdus. Kitinä varmaankin johtunut siitä. Onneksi ei ollut este katetroinnille ja saatiin heti antibiootit. Seuraavana päivänä laittoivat suoraan suoneen niin ei tarvitse enää kotona jatkaa.
Itse Katetrointi meni hyvin, eikä ongelmia ilmennyt. Jos mukaan ei lasketa poikaa jonka piti olla vuodelevossa tutkimuksen jälkeen eikä riekkua pitkin poikin. Siinä sitten kiltisti yrittettiin olla äidin sylissä. Tulokset toivat selvyyttä ja niinhän siinä kävi että suunnitteilla nyt Toivolle kolmas avosydänleikkaus. Ahtaumaa löytyi vasemmasta keuhkovaltimohaarasta, mutta ei niin pahaa kuin oli ajateltu. Isoin ongelma on iso kollateraali (siis suoni joka kasvanut sinne itsekseen) joka varastaa keuhkoihin hapettumaan menevän veren ja vie sen takaisin suoraan sydämeen. Suoni niin iso että sitä ei voi katetroinnissa klipsata ja siksi Toivo joutuu kirurgin hoitoon. Miettivät nyt vielä korjataanko ahtaumaa samassa leikkauksessa vai ei. Keskiviikkona päästiin jo aamusta lähtemään kotiin.
Muuten toivo jaksaa melko hyvin. Nenä ja posket punoittavat ja melkein jatkuvasti puuskuttaa. Kehitystä taas alkanut tapahtua tauon jälkeen. Kun Toivo oppi kävelemään tukia pitkin pysähtyi kehitys siihen, pientä hienosäätöä ollut alastulossa. Nyt Toivo on innostunut kävelemisestä niin että joku pitää käsistä kiinni. Pieniä hetkiä seisoo ilman tukea, vähän kuin puoli vahingossa. Viime viikolla yks kaks päätti sitten nousta seisomaan keskellä lattiaa ilman tukea ja meinas jo askeleitakin ottaa kunnes kupsahti, nyt on kova harjoittelu päällä.
Olen kirjoittanut hyvin avoimesti omista tunteistani, Nyt vain tuntuu vaikealta, koska tiedän monen tutun blogia lukevan ja jos joku näistä kysyisi suoraan niin vastaisin että hyvää kuluu. Mutta jotta sairaan lapsen vanhemman koko elämän kirjo tulisi esiin päätän nyt avautua. Itseäni on ahdistanut jo pitemmän aikaa, eikä leikkaus tieto ainkaan auta asiaa. En oikein tiedä mikä ahdistaa. Se että nyt piti hetkeksi helpottaa ja sitten onkin taas toimenpidettä toisen perään. Tupakoinnin lopettaminen juuri tähän väliin ei varmastikkaan ollut järkevin idea ja se on kiristänyt hermoja myöskin. Ja Toivon jatkuva kitinä piinaa mua, se alkoi samaan aikaan kun lopetin polttamisen. Vai kuvittelenko vain. Jatkuva väsymys ja univelka ei varmasti tuo valoa pimeään syksyyn. Tämä olo taitaa olla usean tekijän summa. Minusta tuntuu että vain suoritan päivän askareita, en jaksa iloita lasten touhuista ja menen siitä mistä aita on matalin. En tiedä mistä saisin päiviini positivisuutta. Ja kuinka se omatunto kolkuttaa kun en jaksa nauttia Toivon tekemisistä. Tänään vasta itkin yksin saunassa uutta leikkausta. Tuntuu että pitää jaksaa ja että kaikki takapakit pitää niellä. Yritän nähdä positiivisia asioita ympärilläni, mutta se on niiiin vaikeaa.