sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Omia tuntemuksia

Pitkä aika on viime kirjoituksesta. Toivolle kuuluu hyvää. Tämä kirjoitus kuitenkin kertoo nyt omista tunteistani eikä niinkään Toivon kuulumisista. Silloin kun Toivo köllötteli mahassa ja aloitin blogin, aloitin sen omien tunteideni purkaus kanavana. Silloin tätä ei lukenut kukaan. Ei ainakaan kukaan tuttu. Toivottavasti ette nyt ahdistu minun ahdistuneisuudestani. Josko tämä kirjoittaminen taas auttaisi omaa oloani.

Toivon aika TCPC-leikkaukseen tuli. Leikkauksen piti olla ensi viikolla. Toivo on kuitenkin flunsassa, joten leikkaus siirtyy joulu-/tammikuulle. Oma oloni on pitkälle sama kuin mitä se oli odotusaikana. Makasin päivän sängyssä toivottamana, itkin ja murehdin. En uskaltanut uskoa vauvan selviämiseen ja varauduin pahimpaan. Kun Toivo syntyi syttyi minussa taistelun halu. Usko että lapsi selviää. Jokaiselle reissulle Lastenklinikalle on lähdetty voittamaan. Nyt kuitenkin tunne on eri. Jostain kumpuaa hirveä epätoivo ja epäusko. Tunne ettei Toivo palaa seuraavalta leikkausreissulta kotiin kalvaa. Jotenkin on paha fiilis siitä ettei Toivo jaksa taistella.

Nyt käyn töissä, yleensä aamuvuorossa. Töissä jaksan hyvin, olen iloinen ja hoidan työni. Haen lapset ja teen ruoan. Sitten se iskee. Järjetön väsymys, mikään ei kiinnosta. Makaan sohvalla ja odotan iltaa. Kodissa vallitsee kaaos, lapset touhuavat mitä touhuavat ja käyttävät täysin hyväkseen sen ettei äiti jaksa komentaa. Lunta satoi loppuviikosta. Äiti lupasi lähteä ulos ruoan jälkeen. Ei menty, ei rakennettu lumiukkoa tai laskettu mäkeä. Lapset pyytävät jotain, äiti sanoo että kohta. Se kohta voi olla tunti. Äiti huutaa, kun lapset kiukkuavat. Miksipä eivät, ovat varmasti turhautuneita. Huono äiti fiilis ahdistaa lisää. Kodin kaaos myös. Iltaisin voitelen leipää lapsille ja itken kun katson tiskivuorto. Seuraavana iltana vuori on tuplaantunut, ei helpota ei. Parisuhde on ihan unholassa. Tuntuu että mikään ei saa hymyilemään, mikään ei saa hyvälle tuulelle. Ei edes se mikä mikä tässä elämässä on ollut tärkeintä, lapset.

8 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Eksyin blogiisi kun googletin peg-asioita. En lukenut kuin tämän ja peg-tekstin, joten en tiedä kaikkia vaiheita. Olen itse monivammaisen pikkupojan äiti ja poikani diagnoosi on ? Samanlaiselta arki kuulostaa kuin meillä välillä. Meillä epäiltiin etenevää sairautta ja se veti mielen mustaksi. Lapsestakaan ei uskaltanut nauttia. On raskasta rakastaa kun pelkää että menettää. Toivottavasti sinulla on keskusteluapua ja vertaistukea. Musta mieli ei ole normaali olotila, vaikka tilanne olisi kuinka vaikea. Sitä voi ja täytyy hoitaa. Jaksamista ja voimahalauksia.

Anonyymi kirjoitti...

Oletko käynyt keskustelemassa Toivon alkuvaiheista ja sairauden aiheuttamista tunteista psykologin tai psykiatrisen sh:n kanssa ? Itse pitkäaikaissairaan lapsen äitinä voin suositella keskusteluapua lämpimästi. Kaikkea ei tarvitse jaksaa kantaa yksin eikä tarvitse enää sinnitellä. Apua varmasti löytyy! Ensin ottaisin yhteyttä lastenklinikan kautta oman osaston psykhoitajaan, jolta kysyisin neuvoa. Oman lapsen vakava sairastuminen on niin iso juttu, että siitä ei tarvitse selvitä ilman apukeinoja. Voimahaleja ja jaksamisia <3 t. vakilukija peg-mamma

Anonyymi kirjoitti...

Voimia ja kaikkea hyvää teille

Piia kirjoitti...

En osaa muuta sanoa kuin komppaan edellisiä ja toivotan voimia ja jaksamista <3

keiju kirjoitti...

odotusaikana keskustelin työterveyslääkärin kanssa useampaan otteseen. Sairaalastakin alkuaikoina keskustelu apua tarjottiin, mutta en silloin kokenut tarpeelliseksi. Perheneuvolassa kävin pari kertaa juttelemassa, mutta en kokenut siitä olevan suurta apua. Ehkäpä kysyn sairaalasta keskustelu apua. Sieltä kautta saan varmasti sellaisen ihmisen joka on samoihin asioihin törmännyt aijemminkin. Eilen jaksoin jo leikkiä legoilla ja raivata kotia. Eiköhän tästä taas nousta. Kiitos kaikille <3

Anonyymi kirjoitti...

No se onkin kuulemma hyvin tavallista, että sitten kun aikaa on mennyt eteenpäin ja arki helpottuu niin sitten se jysähtää tajuntaan ja vaikka kaikki on hyvin, niin oma mieli on musta. Meilläkin kävi niin, että lapsi alkoi olla jo helpompi hoitaa ja minun olisi pitänyt olla energinen ja onnellinen, mutta uuvuin aivan täysin. Joskus se stressi on purettava ja se purkautuu sitten kun sille on aikaa. En minäkään tarvinnut keskusteluapua tehohoidon aikaan enkä sitten letkuruokinnan aikaan olisi ehtinytkään mihinkään. Voimia! t. peg-mamma

M kirjoitti...

Luulen, että sun täytyy vain käydä tämä kohta läpi omalla tavallasi. Onhan kyse isoista asioista. Lisäodotus varmasti ahdistaa tavallaan vielä lisää, kun ei pääse asiassa eteenpäin. Ei sitä aina jaksa olla positiivinen, kun asiat on rankkoja mutta uskon, että olosi vielä helpottuu ja haluan uskoa, että Toivon leikkaus onnistuu ja hän toipuu ilman suurempia ongelmia. Ja mitä tuohon paska äiti -fiilikseen tulee, kyllä ne lapset kestää vaikka äiti ei aina ihan pirteä olekaan. Voimia tulevaan! Voin vain kuvitella, miltä susta tuntuu, meillä siihen tiettävästi on vielä sen verran aikaa, että pidän nämä asiat lukittuna jonnekin takaraivoon.

Anonyymi kirjoitti...

Hei. Haluaisin muistuttaa että esim masennukseen on olemassa hyviä lääkkeitä, joita ehkä turhaankin pelätään. Itse sairastuin pari vuotta sitten paniikkihäiriöön, joka vei voimat totaalisesti. Kun sain oikean diagnoosin ja lääkityksen, olo parani pikkuhiljaa. Aluksi lääkityksen aloittaminen tuntui pettymykseltä, mutta se palautti pikkuhiljaa normaalin olotilan. Voimia ja jaksamista sinulle!
T. Marsa