syy

Mä oon pohtinut tätä masenukseni syytä. Helppo olisi syyttää Toivon sairautta, mutta ei se oo tuntunut siltä oikelta syyltä. Oon sen kanssa aika sinut jo, jos niin voi sanoa. Tuohan se tähän varmaan osansa. Viime yönä sitten hokasin.

Mä oon kyllästynyt. Oon aina ollut sellaisen että tarvin muutosta. Noin kerran vuoteen on tehty joku isompi muutos elämään. Ensin muutettiin miehen kanssa yhteen. Sitten päätettiin tehdä lapsi ja se lapsi syntyi. Muutettiin ja sitten ostettiin vielä oma asunto. Päätettiin tehdä toinen lapsi, mentiin naimisiin. Hommattiin koira, aloin me&i myyjäksi. Ostettiin talo ja taas päätettiin tehdä lapsi. Toivon syntymän jälkeen ei ole ollut mitään uutta suurta päätöstä/muutosta elämässä. Kissanpennut on olleet ehkä ne isoimmat asiat joka on muuttanut normi arkea. 

Aika hassua ja samalla surullista että mä oon elänyt kissanpentujen avulla (en osaa nyt muotoilla asiaa muuten, toivottavasti ymmärrätte mitä tarkoitan). me&i oli mulle iso henkäreikä ja nyt kun lopetin sen ei ole mitään omaa henkireikää vaan kaikki on sitä yhtä ja samaa arkea. 

Mietin syksyllä doula koulutusta, mutta se ajoittui hankalasti. Olisi voinut mennä Toivon leikkauksen takia päällekkäin, enkä viitisinyt sitten maksaa sitä jos en pystyisi osallistumaan. Tuntuu että viimeisen kolme vuotta kaikki asita/haaveet on jääneet Toivon takia. Jossittelua jossittelun perään ja sitten kun lauseita ja ajatuksia. Sitä hyvää hetkeä ei vain tunnu tulevan ikinä. 

Enkä edes oikein tiedä mikä se muutos olisi mistä saisi voimaa ja energiaa.

Omia tuntemuksia 2

Välillä olo oli jo parempi ja syytin mielialaani naistenvaivoista. Ei sitä kestänyt kuin muutama päivä. Ehkä siinä oli niin paljon sosiaalisia tilanteita että oli tsempattava itsensä ja vain painettava eteenpäin.  Viikonloppuna se sitten jysähti kunnolla, väsymys ja ahdistus tuli jo fyysisiksi oireiksi. Huippasi, mahaan sattui ja oksetti. Itsekkin vihdoin tajusin että olisi syytä mennä lääkäriin.

Pelotti. Jos vain kuvittelen ja lääkäri sanoo että ei muuta kuin eteenpäin, ei sinua mikään vaivaa. No, ei sanonut ei. Keskusteltiin ja itkin. Tein masennustestin, diagnoosina keskivaikea masennus. Lähdin lääkäristä kädessäni resepti, sairaslomatodistus ja aika psykologille. Olin pettynyt itseeni. En ollutkaan niin vahva kuin kuvittelin. En halunnut hyväksyä masennusta. Itkin puhelimessa työntekijälleni kun ilmoitin sairaslomalta ja sen syystä. Oikea esimies. Onneksi on ymmärtäväiset alaiset.

Jotenkin jo pikkuisen helpottaa. Lupa ettei tarvitse jaksaa ja että nyt on aika levätä. En tunne suurta syyllisyyttä tekemättömistä jutuista. Huilaan vaan. Jonkin verran olen saanut tehtyä kotihommia ja olokin on pikkuisen virkeämpi. Silmät eivät painu koko ajan kiinni. Mies on auttanut kotihommissa. Viikonlopulle on paljon ohjelmaa. Lapsen jumppaa, kaupassa käyntiä, kaverisynttärit, mummun synttärit ja pukkiparaatia. Ajatuskin väsyttää, ihan liikaa ohjelmaa. En tiedä mistä luistaisin niin että mahdollisimman vähän aiheuttaisin pahaa mieltä. Olen liian tunnollinen ja ajattelen taas liikaa muita enkä itseäni.

Omia tuntemuksia

Pitkä aika on viime kirjoituksesta. Toivolle kuuluu hyvää. Tämä kirjoitus kuitenkin kertoo nyt omista tunteistani eikä niinkään Toivon kuulumisista. Silloin kun Toivo köllötteli mahassa ja aloitin blogin, aloitin sen omien tunteideni purkaus kanavana. Silloin tätä ei lukenut kukaan. Ei ainakaan kukaan tuttu. Toivottavasti ette nyt ahdistu minun ahdistuneisuudestani. Josko tämä kirjoittaminen taas auttaisi omaa oloani.

Toivon aika TCPC-leikkaukseen tuli. Leikkauksen piti olla ensi viikolla. Toivo on kuitenkin flunsassa, joten leikkaus siirtyy joulu-/tammikuulle. Oma oloni on pitkälle sama kuin mitä se oli odotusaikana. Makasin päivän sängyssä toivottamana, itkin ja murehdin. En uskaltanut uskoa vauvan selviämiseen ja varauduin pahimpaan. Kun Toivo syntyi syttyi minussa taistelun halu. Usko että lapsi selviää. Jokaiselle reissulle Lastenklinikalle on lähdetty voittamaan. Nyt kuitenkin tunne on eri. Jostain kumpuaa hirveä epätoivo ja epäusko. Tunne ettei Toivo palaa seuraavalta leikkausreissulta kotiin kalvaa. Jotenkin on paha fiilis siitä ettei Toivo jaksa taistella.

Nyt käyn töissä, yleensä aamuvuorossa. Töissä jaksan hyvin, olen iloinen ja hoidan työni. Haen lapset ja teen ruoan. Sitten se iskee. Järjetön väsymys, mikään ei kiinnosta. Makaan sohvalla ja odotan iltaa. Kodissa vallitsee kaaos, lapset touhuavat mitä touhuavat ja käyttävät täysin hyväkseen sen ettei äiti jaksa komentaa. Lunta satoi loppuviikosta. Äiti lupasi lähteä ulos ruoan jälkeen. Ei menty, ei rakennettu lumiukkoa tai laskettu mäkeä. Lapset pyytävät jotain, äiti sanoo että kohta. Se kohta voi olla tunti. Äiti huutaa, kun lapset kiukkuavat. Miksipä eivät, ovat varmasti turhautuneita. Huono äiti fiilis ahdistaa lisää. Kodin kaaos myös. Iltaisin voitelen leipää lapsille ja itken kun katson tiskivuorto. Seuraavana iltana vuori on tuplaantunut, ei helpota ei. Parisuhde on ihan unholassa. Tuntuu että mikään ei saa hymyilemään, mikään ei saa hyvälle tuulelle. Ei edes se mikä mikä tässä elämässä on ollut tärkeintä, lapset.

kääk!

Jotenkin olen täysin unohtanut tulevan leikkauksen. Tai en unohtanut, mutta ajatellut että siihen on vielä pitkä aika. Nyt ukko töräytti että marraskuussa mennään. Jaa, täh! Marraskuussa, ei kai niin pian. Piti kaivaa kirurgin kirje ja siitä lukea ja laskea ja kyllä, 6kk olisi kulunut marraskuun lopulla siitä kun kirurgi on kirjeen lähettänyt. Toki voi tulla peruutuksia ja leikkaus voi venyä tehon ruuhkaisuuden takia tai Toivo on kipeänä juuri silloin. Ehkäpä siksi olin ajatellut, että leikkaus olisi vuoden vaihteen kieppeillä tai tammikuussa aikaisintaan.

Marraskuu, siihen ei ole kuin muutama kuukausi. Voi tätä tuskaa, sitä pelkoa mikä jäytää sisälläni. Jotenkin fiilis on huono leikkauksen suhteen ja menettämisen pelko nostaa päätään liian tiuhaan. Siitä on liian vähän aikaa kun viimeksi poika makasi teholla letku viidakossa. Silloin leikkaus oli helpoimmasta päästä, nyt on tulossa paljon isompi verenkiertoa merkittävästi muuttava leikkaus. Mitä jos se ei toimikkaan? Mitä jos Toivo ei jaksa taistella? Nyt Toivo on taas paljon isompi, mitkä jäljet leikkaus jättää poikaan henkisesti? Ymmärrys ja muistot ovat parempia kuin viimeksi. Miten minun pitäisi äitinä toimia, että kokemus ei olisi pojalle liikaa?

Päiväkodissa

No nyt se tapahtui. Poika on jo niin iso, että oli aika mennä päiväkotiin. Kesäkuussa kävimme jo tutustumassa ja päiväkodilta on ollut tukihenkilö tukiviittoma kurssilla mukana. Nämä kaksi asiaa olivat varmasti ratkaisevassa osassa siihen että päiväkodin aloitus oli helppo nakki Toivolle. Maanantaina lapset olivat hoidossa vain neljä tuntia, jotta aloitus olisi vähän helpompi. Eskarilainen isosisko sai olla päiväkodin puolella ensimmäiset kolme päivää, joka myös osaltaan helpotti Toivoa ja varmasti myös siskoa. Piti niin kovasti veljestä huolta hoidossa. Toivo on päiväkodissa 15pv kuukaudessa ja tällä hetkellä päivät ovat 8-14 eli eivät hirmuisen pitkiä kuitenkaan.

Toivo on ollut innoissaan ja on joka päivä jäänyt iloisin mielin hoitoon. Hyvä kun heiluttaa on ehtinyt. Päiväunetkin on hoidossa maistuneet, ruokailu on ollut tuttua maistelua. Äidille päiväkodin aloitus on ollut myös yllättävän helppoa. Päiväkodin henkilökunta on tehnyt sen helpoksi, he ovat saaneet minulta täyden luottamuksen ja olen varma että osaava henkilökunta pärjää pojan kanssa hienosti. Eniten minua jännitti se että isä vie ja hakee lapset. Muistaako sanoa kaiken? Entä kaikki tavarat, onko kaikki mukana? Ja koska isä hakee en saa kauhean tarkkaa kertomusta päivän kulusta. Sillain miesten tyyliin "hyvin meni." :)  Hyvin on isä vissiin selvinnyt, ei ole tavarat ainakaan jääneet kotiin.

Tiistaina päiväkodilla oli palaveri Toivoon liittyvistä asioista. Paikalla oli vanhempien lisäksi puheterapeutti, kuntoutusohjaaja ja päiväkodilta kolme työntekijää, päiväkodinjohtaja ja erityislastentarhan opettaja. Palaverissa oli hyvä henki ja käytiin läpi tukiviittomien käyttöä, Toivon syömistä ja sen tavoitteita ja tietysti sydänvikaa. Sitä mitä henkilökunnan on hoidossa huomioitava ja koska heidän pitää huolestua. Vähän äitiä jäi mietityttämään kuinka paljon henkilökunta jäi miettimään tuota sydänasiaa. Sieltä ne nousi karut faktat esille.

Tiistaina on vanhempainilta ja henkilökunta pyysi minua kertomaan siellä Toivon sydänviasta ja pegnapista. Nappi ja letkuttaminen on kuitenkin niin erilaista ja herättää muissa lapsissa ihmetystä ja kysymyksiä. Vähän jännittää tuo tiistai.