Mutta eiköhän tää tästä taas kerran kunhan toi peikko nimeltä kuolema löytää hyvän piilopaikan. Maanataina on aika sydänpolille ja olo sama niin täytyy varmaan vaan myöntää olevansa juttelu avun tarpeessa.
perjantai 14. lokakuuta 2011
Rikki
mä meinaan oon, kuoleman pelko nostaa päätään. Oon niin kiitollinen tästä ajasta, mutta mitä jos se loppuu. Toivon synnyttyä itkin kaikki automatkat, sitten kun Toivo pääsi Tampereelle en oo oikeestaan itkenyt, mutta tällä viikolla on kyynel kanavat taas auennut. Tytöt pitää touhussa päivät, mutta kun käyvät nukkumaan pidän Toivoa sylissä, silitän, suukotan ja kyyneleet valuu mun poskille. Mitä jos ei Toivo jaksakkaan. On hengittänyt monena yönä raskaammin kuin normaalisti, flunssan poikanen taitaa vaikuttaa, mutta niin vaikuttaa itku herkkään äitiinkin. Sit mä vaan makaan sängyssä ja kuuntelen kuinka hengittää. Myös tää väsymys varmaan edesauttanut itkuisuutta. En meinaa aamulla jaksaa herätä laittaan Monaa kouluun, joka aamu kiireellä herättelen, teen leivän sillävälin kun neiti pukee ja jos oikein kiire syö matkalla kouluun. Onneks ens viikolla on lomaa ja mä saan nukkua siihen asti mihin Toivo antaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Ootko ottanut yhteyttä kuntaan? me saadaan tänään ekaa kertaa kotiapua ja sen jälkeen useamman kerran viikossa, suosittelen!! meidän sos. tätin kanssa oli puhetta että joinain aamuina voisi tulla heti aamusta että saan jaktaa unia ja työntekijä hoitaa poikaa :) Koita jaksaa, tsemppiä!
Joskus elämän on mentävä rikki, että osaisi taas kunnioittaa ehjää elämää. Joskus on herättävä sateiseen aamuun, jotta voisi taas herätä auringon säteisiin. Elämä muistuttaa meitä hyvistä hetkistä, antamalla välillä myös huonoja hetkiä. Vaikka olisit rikki, älä pelkää.
♥ Rikottu rakastaa hellemmin.
♥ Rikottu huomaa herkemmin.
♥ Rikottu tuntee syvemmin.
♥ Rikottu rakentuu vahvemmin.
♥ Ehjimmät meistä on tehty sirpaleista!
Lähetä kommentti