Asiasta ahdistuneena päätin sopeutumisvalmennuksen jälkeen lähteä hakemaan apua. Soitin kaupugin perhekeskukseen ja saimme ajan heti seuraavaalle viikolle. Ensin kävimme me vanhemmat keskustelemassa ja nyt olemme Mean kanssa käyneet kolme kertaa psykologin luona. Ensimäinen kerta oli ihan liian pelottava Mealle ja asiat otettiin liian aikaisin esiin ja tyttö järjesti kunnon kohtauksen. Seuraavalla kerralla edettiin hitaasti ja Toivosta keskusteltiin vain sivulauseissa leikin lomassa. Viime kerralla Mea jo lähti psykologille paremmin mielin ja oli heti reipas ja juttelevainen. Kuitenkin kun juttu käännettiin Toivoon meni neiti hiljaiseksi, nyökytteli vain päätään. Lopulta kiipesi syliin ja saimme omasta mielestäni hienosti keskusteltua Toivon sairaudesta ja niistä kysymyksistä joita se on Meassa herättänyt. Lopuksi vielä pelasimme jolloin neiti muuttui taas iloiseksi. Olemme myös yrittäneet antaa molemmat vanhemmat Mealle kahdenkeskistä aikaa.
Olen täysin aliarvioinut tuon lapsen, sen mitä kaikkea ajattelee. Monan kanssa asioista on ollut helppo jutella kun kysyy suoraan asioita ja olen jakanut Monan kanssa hänen pelkojansa. Mea ei kuitenkaan koskaan ole tuonut mitään sanallisesti esiin vain käytöksellään. Välillä oikein vaikeina päivinä olen syyttänyt itseäni siitä miten tämä kaikki on vaikuttanut Meaan ja tosissani miettinyt ollaanko sittenkin valittu väärä tie. Tällä tiellä nyt kuitenkin ollaan ja Mean tunteet ja pelot yritetään huomioida paremmin ja kertoa asioista vaikka ei niistä kysyisikään. Joskus kuulin samankaltaisten ongelmien kanssa painineelta lauseen "Rakasta vielä enemmän". Se kolkuttelee päässä ja mietin kuinka voi rakastaa vielä enemmän. Nyt seuraillaan olisiko tästä mistään hyötyä vai mitä ruvetaan tekemään. Ruoka on ruvennut maistumaan paremmin ja yökastelu on vähentynyt huimasti. Mean oireilujen vuoksi Toivo lähtee huomenna lastenklinikalle vain isänsä kanssa ja me neidit jäädään kotiin jännittämään.
3 kommenttia:
Heippa!
Mulla on itselläni kaksi lasta, esikoinen täytti juuri kahdeksan ja erityiskuopus täyttää joulukuussa kaksi. Paljon olen miettinyt, miten esikoiseni kokee pikkuveljen tilanteen ja tuntenut valtavasti huonoa omaatuntoa siitä, kuinka paljon aikaa minulla jää esikoiselle. Toki yritetään tehdä kaksistaankin juttuja, mutta kun mies on töissä ja tämä meidän kuopus ei kykene tekemään oikeastaan mitään itse, niin ei arjessa oikein helposti löydy aikaa kahdenkeskisille jutuille.
Meillä kahdeksan vuotias onneksi jo touhuaa paljon kavereiden kanssa eikä ole enää niin kiinni mussa, mutta tarvitseehan se minua silti. Koulussa menee välillä aika lujaa (selkeää huomiohakuisuutta) ja olenkin myös miettinyt näitä psykologijuttuja, että oliskohan niistä jotain apua.
Mikä toi perhekeskus on? Onko se neuvolan kautta haettava palvelu? Oon myös miettinyt, että sairaalastahan tarjotaan meille kyllä jutteluapua psykologin kanssa, niin tarjoaiskohan ne sisaruksillekin...
Tsemppiä arkeen!
Perhekeskus on meidän kaupungin järjestämä palvelu, toiselta nimeltä perheneuvola. Neuvolasta voit varmasti kysyä vastaavaa palvelua teille jos ei tuollaista löydy. Meidän piti sinne itse ottaa yhteyttä ja oli kyllä kova paikka itselle myöntää ongelma ja hakea siihen apua.
Ja tosiaan, ajan järjestäminen on haastavaa ja itselleni tulee tunne että toistenkin lasten tarvitsee saada sitten kahdenkeskistä aikaa ja tietysti myös vanhempien omaa aikaa. Aika paletti ja välillä ihan mahdoton. Nyt olen yrittänyt Toivon päiväunien ajan askarrella tai pelailla Mean kanssa vaikka päässä kolkuttaa sata tekemätöntä asiaa.
Tsemppiä myös teille!
Tuo onkin asia, mitä mun mielestä ihmisten pitäisi miettiä enemmän, eli erityislapsen sisarusten asema. Päätös saattaa hyvin sairas lapsi maailmaan ei ole vain vanhempien elämän mullistava asia, vaan se vaikuttaa aivan ratkaisevasti sisarustenkin elämään. Mielestäni vanhemmilla on suuremmat velvollisuudet jo syntyneitä lapsiaan kohtaan kuin tulevaa, vielä sikiövaiheessa olevaa vauvanalkua kohtaan, koska nuo aiemmat lapset ovat jo ihmisiä oikeuksineen ja velvollisuuksineen.
Riippuen sisaruksen sairaudesta ja vanhempien kyvyistä toimia vanhempina voi sisaruksen sairaus parhaimmillaan opettaa sellaista avarakatseisuutta ja elämän arvostamista, jota ei muualla saa, mutta pahimmassa tapauksessa se voi murentaa terveen sisaruksen lapsuuden ja sitä kautta vaikeuttaa tämän loppuelämää jopa kriittisemmällä tavalla kuin sairaan lapsen sairaus. Vaikeita asioita, ja ne todella vaativat vanhemmilta valtavasti.
Lähetä kommentti