Kahden viikon päästä olis leikkaus. Musta ei tunnu miltään. Työnnän sen ajatuksen taka-alalle ja touhuan kotona kaikkee. En siis ees oikeestaan anna itseni sitä ajatella. Toivon odotus aikana olin aika tappio fiiliksissä, nyt kuitenkaan en oo. Ennemmin ajatus on se, että pakko selvitä, mikään muu ei ole vaihtoehtokaan. Hyvin tiedän, että kotiin voidaan tulla vaan nelistään, mutta en kiusaa itseäni sillä ajatuksella. Enhän mä voi poikaani menettää. En halua ees ajatella sitä. Nyt mennään Hesaan voittaja fiiliksellä. Toivottavasti se ei kostaudu. Yleensä kun jotain suunnittelee niin se ei mee sinne päinkään.
En ole yhtään ees valmistellut lähtöä. Monan kouluun en oo ilmottanut vielä mitään. Kissoilla ei ole hoitajaa, ees mielessä. Mäkkitalon jonoon oon sentään ilmottautunut. Jotenkin en ees usko että sinne mennään, Toivo on edelleen räkäinen. Maanantaina todettiin Toivolla korvatulehdus ja senkin takia lähtö on ihan kiikunkaakun. Ensi viikon lopulla sydänpolin käynti, sitten se selviää. Taitaa tulla kiire järjestelyille jos jätän siihen asti.
Jos lähtö nyt tulee niin romahdan varmaan sitten sen Taysin keikan jälkeen, kun saan varmuuden. Kuitenkin nyt oon koittanut olla enemmän Toivon kaa, pitänyt sylissä, leikkinyt ja leperrellyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti