Vuoristorataa

Tunteet menee yhtä isoa vuoristorataa, välillä on niin onnellinen pienestä miehestä ja siitä että kaikki mennyt nyt hyvin. Välillä ahdistaa koko sairaus, miksi juuri meille ja miksi noin vakava, miksei jotain minkä voisi kokonaan korjata ja sitten vaan jatkaa normaalia elämää. Välillä unohtaa koko sairauden, kunnes tulee ruoka-aika ja Toivo väsyy, hengitys tihenee entisestään ja ruoka laitetaan letkuun. Välillä vihaan koko letkua, jos sitä ei olis voisin ehkä paremmin unohtaa. Ahdistaa kun Toivo oikein kunnolla kiukustaa ja muuttuu ihan lilaksi. Ja aina kun nukkuu on niin super suloisen ja rauhallisen näköinen että pitää jäädä ihailemaan. Pelkään koska se päivä koittaa että kaikki ei oo ok ja mennään takas sairaalaan. Pelkään seuraavaa sydänkontrollia. Koitan nauttia joka hetkestä kotona ja tunnen huonoa omaa tuntoa kun en istu nukkuvan lapsen vieressä tai edes silloin kun toinen on hereillä. Välillä tuntuu että olen maailman onnellisin äiti, mutta sitten taas pelko ja huoli nostaa päätään, voi kun vois unohtaa.