Osasto jo ihanan tuttu ja kaikki meidät muistaa, aina sama huone ja sama sänkypaikka, käy vähän turhan kotoisaksi. Harvoin soittelen nykyisin kelloa vaan teen itse ja kaivelen kaapeista tavaroita kun tarvin jotain, vaikka ei vissiin saisi.Eilen kyllä soitin ja lopulta ryntäsin kansliaan kun ketään ei kuulunut: Toivo oli mun ruokatauon aikana hävinnyt huoneesta, iski hirvee paniikki. Olivat sitten vain ottamassa verikokeita päästä (ei taas onnistunut kyynertaipeesta) toisessa huoneessa. Huoh, mulla lähti mielikuvitus laukkaan jo vaudilla, hoitajat kun olivat niin huolissaan hengityksestä.
Huvittaa välillä nuo opiskelijat (niin sairaanhoitaja kuin lääkäri) kun eivät uskalla/osaa tehdä mitään, helposti näkee kuka ei aijo lapsia hoitamaan. Toivo oli tänään esimerkillisesti kun korvia tarkistettiin, toisin kuin eilen, ja antoi hymyssä suin lääkärin lisäksi kolmen opiskelijan katsoa korviin. Välillä mietin tarkkaankin että annanko opiskelijoiden katsoa/hoitaa, jos Toivo hyvällä tuulella niin passaa, mutta jos yhtään alkaa kitiseen niin sitten lopetetaan heti.
Mea oli innoissaan kun pikkuveli tuli kotiin ja kovin selitti mitä kaikkea on touhunnut kun veli oli sairaalassa. Taisi olla vähän ikävä. Eilen oli sitä mieltä ettei mun tarvi olla sairaalassa, että Toivo vaan nukkuu, eikä itke ollenkaan siellä. Yöllä neiti sitten taas reagoi veljen sairaala reissuun ja muutaman kuivan yön jälkeen teki oikein kahdet pissat sänkyyn.
Soittelin tänään myös Hesaan ja kyselin onko leikkauksen ajankohdasta tietoa. Alustava aika olisi 23.2, mutta voi vielä muuttuakin. Ilmottauduin samalla mäkkitalon jonoon. Nyt pitäisi saada Toivo jollain ilveellä terveeksi ja tyttöjen ja meidän aikuistenkin pitäisi pysyä. Mietin millaisen hepulin ekaluokkalainen saa jos kavereiden näkemisiä rajoitettaisiin nyt urakalla?
ps.kuva super huono laatuinen, kännykällä kun otin, mutta jotenkin niin ihana, että piti jakaa teidän kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti