Soitan neuvollaan, esittelen itseni ja sitten vain itken. Menen lääkäriin, istun tuoliin ja vain itken. Olen itkenyt viime viikot niin paljon että kohta on varmaan kyyneleet loppu, itken nytkin. Vaikeinta on sanoa se ääneen, lapseni on vakavasti sairas, tulevasta ei tiedä. Ystävä soittaa, kovetan itseni ja olen itkemättä, itken vasta kun puhelu loppuu. Lääkäri sanoo että on mun vuoro kaataa ystävien niskaan, mutta kuinka voin kun ei kukaan ymmärrä, kukaan ei tiedä miltä musta oikeasti tuntuu. Sanovat vain typeriä sanoja, jotka ei auta mitään.
Päiväni on samanlaiset. Lähden aamulla töihin, itken matkan. Pääsen töistä, itken taas. Kuivaan kyyneleet päiväkodin pihassa ja kaivan sisältäni esiin äidin loppu päiväksi. Tulee ilta, laitan lapset nukkumaan ja sitten itken. Aluksi itkin lastenkin aikana, nyt itken vain kun olen yksin. En selaa enään tietokonetta lasten aikana, vasta illalla jotta voin itkeä rauhassa.
Toivo kääntyy vatsassa, itken. Kuinka voikaan olla niin ristiriitaiset tunteet toisen liikkeistä. Alkuraskauden vain odotin koska saisin taas tuntea tuon pienen hennon ihmisen sisälläni. Nyt olen onnellinen liikkeistä, se kertoo että olet edelleen hengissä, mutta samalla muistan että olet sairas. En pyydä miestä kokeilemaan liikkeitä, ettei kiintyisi liikaa, jotta toinen meistä pääsisi edes vähän helpommalla jos suru päättää kohdata. Välillä mietin, että ajattelen liikaa muita ja muiden tunteita. Oppisinkohan olemaan itsekäs?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti