Tästä kaikki alkoi

Me ollaan mieheni kanssa onnellisia ja innoissaan. Ollaan menossa kolmannen lapsemme rakenneultraan, niin mahtavaa nähdä pikkuinen taas.
Sairaanhoitaja ultarsi ja ultarsi, meinasin jo kysyä onko joku vikana kun hiljaisuutta oli kestänyt useampi minuutti. Vihdoin hoitaja sanoo että ei saa sydäntä näkymään sellaisena kuin kuuluisi ja että koittaa soittaa lääkärin katsomaan, mä nieleskelen kyyneleitä ja toivon parasta, mutta pelkään pahinta. Lääkäri ei kerkiä paikalle ja lupaa katsoa kuvat huomiseen mennessä ja ilmoittaa mikä pienellä on vialla.
Muistan vielä kysyä kumpaa sukupuolta vauva on, sisarukset kun odottavat tietoa mummulassa ja niin Rauha sai nimekseen Toivo.
Hiljaisuudessa kävellään autolle, koitetaan vitsailla ja todetaan että voi olla  ihan pikku juttu. Päätetään ettei kerrota vielä mummulassa löydöksestä mitään etteivät turhaan huolestu vaan odotetaan huomiseen.

Seuraavana päivänä kannan töissä puhelinta mukanani ja odotan hoitajan soittoa, hän soittaa vasta puolenpäivän jälkeen. Lääkäri on katsonut kuvat ja hoitaja kertoo diagnoosin olevan HLHS, sanoo vielä laittavansa lähetteen TAYSiin ja että kertovat siellä sitten ennemmän. Mä alan googlettamaan ja soitan samalla miehelleni, löydän tietoa ja sit vaan itken. Vauva tarvitsee monta leikkausta koska sydämestä puuttuu kokonainen kammio. Järjestän loppuviikoksi tuuraajan ja lähden kotiin. Haen lapset päiväkodista, selaan vielä nettiä ja päätän lähteä ystävän luo pakoon ajatuksiani. Illalla laitan lapset nukkuun ja istun koneelle itken ja luen. Odotan miestä kotiin tulisi jo ja halaisi, sanoisi ettei mitään hätää, kaikki järjestyy kyllä. Päivitän vielä facebookin lapsen olevan sairas niin ei kenenkään tarvi ihmetellä jos olen outo, ei myöskään tarvi jokaiselle erikseen kertoa että lapsi on sairas.

Seuraavana päivänä soittavata TAYSista ja saadaan sinne aika seuraavalle viikolle. Se viikko onkin pitkä, ehdin selvittämään sairaudesta vaikka mitä ja tiedän että tajoavat TAYSissa keskeytystä. Päädytään miehen kanssa jatkamaan raskautta jos lapsella on edes hiukkasen mahdollisuuksia elämään.

Vaikka tiesinkin mitä TAYSissa tulevat kertomaan niin itkin puolet siellä olo ajasta. Se oli jotenkin lopullista, siihen asti oli ollut toivoa etteivät asiat oliskaan niin huonosti. Itkin koko matkan hakemaan lapsia mummulasta, enkä pystynyt menemään sisälle. Kokosin vain itseäni kohdateksi tytöt, nuo ihanat jotka pitävät minut arjessa kiinni.