Kuvitelmia

Joskus kuvittelin että en ikinä tee lapsia, matkustan niin kauas kuin voi, olen vapaa kaikesta. No, sitten jostain hiipi ajatus vauvasta ja sitten se jo syntyikin, esikoinen. Kuvittelin etten ikinä halua toista lasta, taas kerran mieli teki tepposet ja haave toisesta sai alkunsa. Ja muuttui lopulta todeksi.

En halunnut ikinä mennä naimisiin, mutta niin vain ajatus siitäkin syntyi ja sitten se oli jo menoa. Muutettukin on monta kertaa ja kaikki muutajat tietävät mun vakuuttaneen "tähän jäädään", jokaisen muuton jälkeen. Nuorena kuvittelin meneväni suureen kaupunkiin kerrostaloon, en olisi uskonut silloin asuvani kymmennen vuoden päästä kaukana kaupungista omakotitalossa.

 Toisen lapsen jälkeen tuli taas tuttu lause, "tässä nämä lapset nyt on". Jostain kuitenkin kumpusi vauvan kaipuu ja pitkän haaveilun jälkeen sain miehenkin mielen muuttumaan. Pian mahassa kasvoikin jo vauva. Haaveilin ja kuvittelin vaikka mitä, vähiten mielessä oli huoli vauvan terveydestä. Niin se maailma heitti kuperkeikan ja antoi mulle sairaan lapsen joka on mun ajatuksissa taukoamatta ja joka on saanut mut kasvamaan ihmisenä ja äitinä ennemmän kuin mikään muu. Raskausajan haaveet ja kuvitelmat murenivat, mutta olen saanut tilalle niin paljon.

 Joskus katselen tätä meidän perhettä ja kysyn mieheltä, että ihan oikeestiko meillä on kolme lasta? Mistä ihmeestä ne on kaikki tullut, kun ei ensimmäistäkään pitänyt tehdä.Elämä ei ole mennyt niin kuin kuvittelin, ei todellakaan. Kaikesta kuitenkin selvitään ja jokaiseen tekemääni ratkaisuun olen tyytyväinen, hetkeäkään en vaihtaisi pois. Elän ja nautin juuri nyt.