Aamulla olimme osastolla ennen seitsemää. Seitsemältä esilääke ja puuduttavat rasvat pistos kohtiin. Kahdeksalta hoitaja tuli sanomaan että lähdetään, ei ihan ehditty kun toinen hoitaja tulee kertomaan ettei saa vielä mennä. Teho on täysi ja selvitellään saadaanko sinne tänään tilaa. Yhdeksän jälkeen lääkäri yritti laittaa kanyylin jotta saadaan nesteytettyä. Ei onnistunut laittamaan, suonet ihan hukassa. Päättivät soittaa anestesialääkärin laittamaan. Tällöin tieto että todennäköisesti leikataan, mutta kellonajasta ei tietoa. Puoli kympiltä tultiin sanomaan kohta. Toivo oli ihan kiukkuinen, varmasti nälkäinen ja kun esilääkkeen takia ei päässyt lattialle ettei telo itseään. Kymmeneltä Toivoa lähdettiin viemään. Pieni huusi kuin syötävä ja äitiä riisti sydämmestä. Autossa itkin ja mietin miksi? Syytin itseäni lapsen koettelemuksista.
Kirurgi soitti puoli neljän aikoihin ja kertoi leikkauksen sujuneen hyvin. Saturaatiot olivat nousseet heti kollateraalin sulkemisen jälkeen 76:sta 86. Laajennuksesta tehty nyt iso jotta ei taas heti tarvitse korjata.
Teholla oltiin puoli viiden aikoihin. Toivon väri oli ihan eri, kädet ja jalat olivat nyt saman väriset kuin meillä muillakin. Illalla vielä soittelin niin olivat ottaneet pois hengityskoneesta, kun Toivo oli ruvennut heräilemään. Toivottavasti pärjäilee pelkillä viiksillä eikä takapakkeja tulisi.
1 kommentti:
Varmasti kamala tunne, kun pieni huutaa äidin perään. Onneksi leikkaus kuitenkin sujui hyvin <3.
Sinulle on tunnustus (new blog love) blogissani.
Lähetä kommentti