3 viikkoa vielä

ja sittenkö poksahdan? Toivottavasti :)

Tänään sovittiin neuvolan tädin kanssa etten käy enää siellä kun omassa olossa ei ole valittamista. Seuraava kontrolli Taysissa 2 viikon päästä. Silloin ajattelin pakata laukut valmiiksi jos vaikka sanovat että kohta tulee ja lähettävät Helsinkiin odottamaan synnytyksen käynnistymistä.

Iltaisin mietin miten saan nuo tytöt katsomaan vauvaa sairaalaan mahdollisimman pian. Aluksi ajattelin että käyvät vain katsomassa vauvaa ja lähtevät takaisin mummulaan. Nyt olenkin päätynyt siihen että ovat leikkaukseen asti Hesassa ja sitten menevät takaisin mummun hoiviin. Saadaan me sitten jännittää kaksistaan leikkauksesta toipumista ja saavat sisaretkin viettää muutaman hetken ennemmän pikku veljen kanssa jos leikkaus ei menekään hyvin. Ajatus saa mut joka ilta itkemään. Olisikohan sittenkin nuoremmalle helpompi käsittää toisen pois meno jos ei ikinä näkiskään? Nytkin ihmettelee kuinka äidin mahassa voi olla vauva ja esittelee sitten omaa mahaansa ja vauvaansa. Ei selvästikkään käsitä mitä on tulossa, että hänestä tulee pian isosisko. Jos tytöt ei näkisi Toivoa tietäisin katuvani sitä usein, haluan heidän tietävän miksi äiti on surullinen ja tietävänsä että heillä on joskus ollut pikkuveli. Toivottavasti asiat ei mene näin vaan saamme nauttia Toivon seurasta pitkään ja tytöt tutustua pikkuveljen kaikkiin ihaniin ja kamaliin puoliin.

Paremmalla mielellä

Helsingin reissu meni kaikin puolin hyvin, mulla oli tosi hyvä fiilis sieltä kotiin tullessa toisin kuin viimeksi. TAYSissa ollutta nestettä ei sydänpussissa ollutkaan mikä piristi mieltä kummasti.

Nyt vain odotellaan, vielä 5 rv jäljellä. Oma fyysinen olo mitä mainioin vaikka hellettä riittää ja henkisesti vain odotan synnytystä enemmän kuin muuta. Esikoisen kanssa juteltu parina viimeisenä päivänä paljon Toivon tilasta, siitä mitä sairaalassa Toivolle tehdään, missä Toivo siellä on, voidaanko pitää Toivoa sylissä, jopa kuolemasta ja ihan itkemättä. Mä taidan vihdoin hyväksyä tän asian. Veikkaan että sitten kun näen Toivon teholla itken taas, pienen kultani kaikkien koneiden keskellä, mutta siellä on kaikkein paras tiedän sen.

Suurinta ressiä aiheuttaa pinnasänky, sen yhtä osaa ei löydy mistään. Joudun siis hommaan uuden sängyn! Muutenkin nyt tekisi mieli rakentaa "pesää", muille lapsille on tässä vaiheessa ollut kaikki valmiina, nyt ei mitään. Ei edes paikkaa vaatteille, joko uskaltaisi käydä ostamassa lipaston tai kaapin vaatteille?

Välillä hyvääkin

Vihdoin tuli kromosomien vastaukset ja kaikki on niin kuin kuuluukin, ihana välillä saada hyvän suuntaisia uutisia. Muuten sitten ahdistaakin, maanantaina olisi taas aika Helsingissä. Jo valmiiks odottaa että taas tulee jokin pommi. Saanpahan ainakin kuulla synnytyssairaalan, vahvasti veikkaan Helsinkiä kun sydämeen kertynyt nestettä. Ahdistaa myös se ettei mulla ole mitään kysyttävää tai olisi kai vaikka mitä, mutta tiedän ettei lääkäri kuitenkaan osaa vastata mitään varmaksi vain aika näyttää mihin tässä päädytään.

Toivo liikkuu vauhdilla koko päivän, paljon enemmän kuin aijemmin. Tuntuu että koittaa muistuttaa olemastaolostaan. Tekisi mieli laittaa paikkoja valmiiksi, katsoa vaatteille paikka ja laittaa ne muutama paita sinne mitä on jostain tullut. En kuitenkaan taida uskaltaa, kuka ne sitten siivoa pois jos Toivo ei kotiin tulekaan? Olen lopettanut kaikkien käytännön järjestelyiden miettimisen, koitan kai unohtaa tän kaiken, eiköhän asiat jotenkin lutviinnu niin niillä on tapana.

Vain aika näyttää

Lapsivesi punktion tuloksia odotellaan, vastauksissa voi mennä kolmekin viikkoa, nyt yksi viikko takana. Tällä välillä ajatukset menee kuperkeikkaa ja ahdistaa. Aina lääkäri reissun jälkeen ahdistaa ja menee muutama päivä, että saa kasattua itsensä. Jotenkin alkaa uskomaan siihen huonoimpaan vaihtoehtoon.

Tällä kertaa lääkäri sanoi suoraan saattohoidon olevan järkevin vaihtoehto jos kromosomeissa poikkeavuutta. Nyt olenkin sitten miettinyt saattohoitoa; kerittäisiinkö Toivon kanssa kotiin, viettämää edes hetki arkea? Mitä sen jälkeen? Jotenkin nyt taas tuntuu siltä, että olisiko saattohoito sittenkin paras vaihtoehto? Kenen takia halutaan Toivon elämää jatkaa, meidän vai hänen? Kaikki mitä Toivo joutuu leikkauksien myötä kokemaan on meidän syytä. Haluanko ottaa vastuun lapseni kivuista?

Vain aika näyttää mihin päädytään. Kromosomit varmaan näyttävä tien eteenpäin, ainakin toivon saavani testeistä jonkinlaisen selvyyden.

10 viikkoa vielä

30. raskausviikko vierähti käyntiin, maha alkaa painamaan ja välillä on valtava olo. Väsyttää. Joka yö vetää suonta joka valvottaa ja nivusiakin särkee, muuten vointi mitä mainioin. Pitäisi ruveta maalaamaan pinnasänkyä parempaan kuosiin, sitten kaikki tehty mitä aijon tehdä ennen Toivon syntymää.

Huomenna on äitienpäivä, annoimme äitienpäivä lahjan toiselle perheelle ja rakas koiramme vaihtoi tänään kotia. Olin tyyni ja rauhallinen vaihdon ajan, mutta kun koira lähti pihasta tuli itku, sitä onkin kestänyt sitten koko päivän. Outoa kun kukaan ei vahdi tekemisiä ja kulje perässä. Ehkäpä Toivon sydän saadaan sellaiseen kuntoon ettei pitkiä sairaala jaksoja ole ja saamme uuden karvaturrin kaveriksemme.

Hommasin aika raskauden alussa doplerin ja kuuntelinkin sillä sydänääniä säännöllisesti. Toivon saatua diagnoosinsa en ole pystynyt kotona ääniä kuuntelemaan, kotona siinä on enemmän tunnetta kun taas neuvolassa "tarkkaillaan". Nyt olen illan miettinyt josko kuuntelisin, saas nähdä kuinka käy.

Maanataina lääkäriin lapsivesipunktioon, jännittää ihan kamalasti kuinka paljon sattuu vai sattuuko laisinkaan. Toivottavasti saadaan edes nyt hyviä uutisia.