Näin ne päivät vaan kuluvat pikkuhiljaa eteenpäin. Tänään sängyn reunalla, toisen unta valvoessa huomasin, että enää en pelkää menettämistä tai pelkään, mutta olen päässyt irti siitä ajatuksesta. Nyt vain nautin toisen koskettamisesta, siitä että saa paijata ja pitää hyvänä. Siitä kun toinen hymyilee, kun vatsaa vääntää ja tapittaa isoilla pyöreillä silmillään. Nyt saan suukottaa ja heijata sylissä. Nyt uskallan jo rakastaa.
Tänään käytiin taas suihkussa, tekee haavalle hyvää. Edelleen syöminen tökkii, mutta lääkärikin oli sitä mieltä, että monogenmaito on niin pahaa ettei ihme. Letkutellaan sitten vaan, kunhan on eka maisteltu. Toivon hengitteli raskaasti ja tiheästi, joten päätettiin laittaa nasaali illalla takaisin. Pikkuhiljaa rupesi helpottamaan ja hengitys keveni. Katsotaas onko poika päässyt aamuun mennessä siitä eroon. Hyvin ollaan vissiin sairaalaan kotiuduttu, sen verran rennosti mies katseli tänään telkkaria.
1 kommentti:
Hienoa että olet löytänyt tavan jakaa kokemuksesi muiden kanssa,siitä on varmasti hyötyä niin itsellesi kuin muille vastaavanlaisessa tilanteessa oleville.
Voimia ja jaksamista teille kaikille.Pienen neuvon annan,uskaltakaa pyytää apua läheisiltä kaikki kuitenkin on halukkaita auttamaan.Pienikin murhe arjen asioiden sujumisesta voi painaa mieltä aivan suhteettomasti,monille teidän auttaminen tässä tilanteessa voi kuitenkin olla itsestään selvyys.
Kimmo
Lähetä kommentti