torstai 17. marraskuuta 2011

Osastolla päivä 4 ja 5

Toivo voi hyvin. Eilen muutaman kerran imettiin ja tänään ei ollenkaan. Hapettuminen on ollut ihan ok. Tänään oltiin välillä kokonaan ilman lisähappea. Silmätulehdus rupeaa myös pikkuhiljaa helpottamaan. Fysioterapeutti kävi myös tekemässä 4kuukauden tarkistuksen. Toivo jännittää hartioitaan ja vetää itseään kaarelle. Ohjeisti kuinka jännitystä vähennetään sylittelemällä tietyissä asennoissa. Kyljellä oloa pitäisi harjoitella lisää, jotta valmiudet kääntymiseen tulisivat. Puolivuotiaana sitten seuraava käynti. Nyt jätti meille huoneseen jumppamaton, niin saadan lattialla touhuilla.



Tytöt oireilee tai oikeastaan Mona. Eilen itki ja roikkui kaulassa etten menisi sairalaan. Soittaa sitten mulle sairaalalle ja kyselee koska tuun kotiin. Tänään olinkin illan kotona tyttöjen kanssa, leikkien, muovaillen ja soittaen rumpuja. Iskä hoiteli ja viihdytti vuorostaan Toivoa. Mun omat silmäpussit kasvaa päivä päivältä ja näytän ihan hirveeltä, ihan niin kuin tää kämppäkin. Tänään hajosin sairaalassa ihan kunnolla, itkin ja tärisin kun Toivoa tutkittiin. Menin ihan hysteeriseksi kun kuuntelin lapsen itkua oven takana enkä voinut tehdä mitään muuta kuin itkeä. Hoitaja sai kuulla sitten multa kunniansa kun en saanut jäädä huoneeseen. Tuntuu että mut revitään kappaleiksi tuolla sairaalassa. Pelkään huomista päivää, miten pysyn taas huomenna kasassa. Mulla ei oo ikinä ollut tälläistä oloa. En tiedä mitä tekisin, miten olisin, tärisen vieläkin kun ajattelen tuota tilannetta ja kyyneleet nousee silmiin.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Jotenkin sitä vaan jaksaa,muista hengittää,hetki kerrallaan.Olet ihminen,olet Äiti.Jaksat vielä hetken,kerrallaan.Asiat järjestyvät ja elämä palaa uomiinsa.
Ystävällisin terveisin ja sitä ainaista jaksamista toivottaen toinen Äiti

Anonyymi kirjoitti...

Tuttu tunne.
Samalla osastolla vietettiin koko syksy. Välillä oltu kotilomilla, ja nyt taas viikon päästä lähdetään.

Minua ärsytti tuolla osastolla ihan älyttömästi se, että vanhemmat käskettiin pois huoneesta toimenpiteiden ajaksi. Arvaat varmaan, miltä tuntui, kun ei saatu olla paikalla, kun lapselle laitettiin kanyyli leikkausta varten.. Koko osasto raikui, ku tyttö kirkui paniikissa äitiä ja isiä. Sitte ku saatiin mennä luo, annettiinkin jo esilääkitys ja lähdettiin viemään leikkaukseen, joka oli pelottavan lähellä viedä hengen..

Sen jälkeen ollaan vaatimalla vaadittu saada olla aina paikalla, tehtiinpä mitä tahansa..

Voimia ja Onnea teille jatkoon!