Tänään

Eilen päästiin kotiin, tulehdusarvot olivat kunnossa ja vaikka lisähappeakin oli taas yöllä annettu niin ei lääkäri nähnyt sen olevan este kotiutumiselle. Eivät ne saturaatiot siitä parane vaikka kuinka odoteltaisiin, uusi leikkaus on ihan nurkan takana ja sitä nuo matalat saturaatiotkin kertovat. Ovat pääsääntöisesti 70-80, ja enemmän tuolla 70 tietämillä. (Terveellähän tuo luku on 98-100.) Oli ihana kantaa poika autonkopassa lasteklinikan ovista ulos, viimeksi kun en sitä saanut tehdä ja tietää että nyt mennään kotiin.

Tänään onkin sitten taas ollut mulla tää rankka päivä. Mä jaksan hyvin, oikeastaan mainiosti siellä sairaalassa, siellä on pakko jaksaa. Mutta kun päästään kotiin niin ahdistus ja pelko iskee, taas. Tänään olen kokenut olevani huono äiti, enhän saa edes lastani syömään vaan tarvitsee vatsaansa muoviletkun. Myös olen saanut mun kolmevuotiaan taantumaan noin yksi vuotiaan tasolle. Se ei puhu, inisee ja osoittaa vaan. Se ei syö, ei vaikka yrittää syöttää. Se roikkuu koko ajan kiinni tai muuten huutaa ääitiii. Tuo niin ahdistaa, mietin että miks oon tän kaiken aiheuttanut, eikö kaksi lasta riittänyt? Mähän sen kolmannen alunperin halusin. Mä tyhjennän tiskikonetta ja itken. Mä raivaan askartelu vehkeet seuraavsta huoneesta ja itken. Sit mä annan vaan olla. Kyllä ne ehtii, ei nuo kaikki lelut ja rojut mihinkään katoa vaikka antaisin olla, edes ihan hetken. Touhuan tyttöjen kaa, maalataan, pelataan, halitaan, niin ihana olla taas kotona.

Ihan oikeasti mä tiedän, ettei ole mun syy ettei Toivo syö. Ei ole mun vika, että tää kaikki vaikuttaa koko perheeseen. Mä olen myös syvästi onnellinen näistä kaikista kolmesta lapsesta, enkä ketään antais pois. Tänään kuitenkin tuntuu tältä, tänään on huono päivä, kaikkien hyvien seassa.

ps. Toivo on ihan erinäköinen nyt kun ei ole rumat teipit peittämässä puolta naamaa.