11. päivä

Tänään lähdettiin aamusta katsastamaan tuon läheisen ostoskeskuksen tarjontaa. Pikku hiljaa alkaa uskomaan, että Toivo pääsee joskus kotiinkin ja on pakko ruveta kerryttämään pojalle vaatevarastoa. Kotona odottaa muutama body ja pari haalaria, mutta HLHS diagnoosin jälkeen en hommannut muuta kuin pinnasängyn ja turvakaukalon joten nyt taitaa olla korkea aika vauvantavara hankintojen. Toivolle koitin kyllä sairaalalla vakuuttaa, että takapakkeja ei enää hyväksytä kun uudet vaatteet odottavat poikaa saas nähdä kuinka tottelevainen poitsu sitten on. Vieläkin menettämisen pelko ahdistaa takaraivossa.

Toivon vointi edelleen samankaltainen, yksi antibiootti lisätty, ettei tulisi mitään tulehdusta. Rintalastan sulkeminen suunniteltu huomiselle aamupäivälle. Ärsyttää kun itse pitää toisen vointia hyvänä niin lääkäri lieventää tilan vakaaksi. Eihän Toivon terveydentila oikeastaan hyvä olekaan, mutta tilanteen huomioiden taas on, eikä tila voi paremmaksi muuttuakaan ennen rintalastan sulkemista. Toivo jaksoi tänäänkin raotella silmiään, mutta kyllä huomaa pojan olevan ihan morfiini pöllyissä kun silmät pyörii ihan miten sattuu. Morfiinin annos on nyt 1ml/tunnissa, mutta lisää annetaan jos on kovin kipeän oloinen tai kovasti pyörii sängyssään.

Sairaalakäynnit alkavat pikuhiljaa väsyttämään. Siellä kun ei voi oikein muuta kuin silittää toista. Istut vaan ja silität pienen päätä tai kättä, juttelet hiljaa saamatta mitään vastausta. Sitten kun on kämpillä katsoo vain kelloa koska saa taas lähteä pientä katsomaan. Ristiriitaista. Eiköhän se torstaina muutu kun isosiskot palaavat tänne äidin luokse. Sitten taas vauhtia ja ääntä piisaa.

Silitän poskea,

rapsutan jalkaa.

Sormi puristuu 

pieneen nyrkkiin.

Siniset silmät

katsovat vaan,

näen silmissä

hämmennyksen.

Äiti,

miksi olen täällä?

Miksi en 

turvassa kotona?