2. päivä

Aamusta katsomaan pikku miestä, nukut suloisen levollisen näköisenä. Yökin oli mennyt rauhallisesti, hoitaja oli laittanut nenämahaletkun kun et meinaa jaksaa syödä koko annosta. Saturaatiot pyörii 92-95 paikkeilla tuntuvat mahtavilta luvuilta kun kuvittelin niiden jäävän 70 tienoille mikä olisi ollut vielä ihan ok luku Toivon tilanteessa. Ei vain saisi nousta liiankaan korkeiksi, ettei mene keuhkoihin liikaa verta.

Sitten asunnolle odotteleen tyttöjen tuloa ja tekemään ruokaa. Nyt vasta huomaa kuinka ikävä noita kahta on ollutkaan. Voi sitä puheen määrää kun vaari toi neidit asunnolle ei paljoa vaarin kanssa keritty jutteleen. Käytiin kaupassa ostamassa tytöiltä Toivolle pupu. Neitejä jännitti kamalasti pikku veljen tapaaminen. Mea oli ihan hiljaa koko automatkan ja ensimmäinen sana veljen nähtyään oli "oi", taisi pikkuinen tehdä vaikutuksen. Mea uskalsi jopa vähän Toivoa silittää. Mona arasteli enemmän koneita ja letkuja, oli kovin hiljainen eikä vielä halunnut veikkaa silitellä. Aikakin meinasi tulla pitkäksi ja piti päästä leikkipaikalle, mutta jo taas pian takaisin tarkistamaan olisiko joku veljessä muuttunut. Eiköhän tämä ala pikkuhiljaa tyttöjen kanssa arjeksi muuttumaan kun löytää kuviot kohdalleen.

Lisäksi Toivo oli saanut aamuisen visiitin jälkeen mittarin kertomaan hengityskatkoksista joita on nyt ollut jonkin verran. Toivotaan että hengittelee aamulla vielä ihan itsekseen. Hyvänä uutisena oli uuden ultran tulos, ductus (jota nyt pidetään lääkkeillä avoinna) on pysynyt hyvin auki eikä tukkeumia näy.
Itselä maito nousee pikkuhiljaa ja tunteet rupee nouseen pintaan. Tasoituisipa nuo hormonit pian, tulee muuten liian rankkoja päiviä henkisesti.