5. päivä

Aamupäivästä tyttöjen kanssa läheiseen Haltialan puistoon kävellen. Me ollaan niin kaupungissa, mutta kuitenkin maalla.Puistossa oli eläimiä vaikka kuinka; possuja, lehmiä, lampaita, vuohia, hevosia ja tietysti leikkipaikka. Ihanan rentouttavaa ja kaikilla oli hyvä mieli. Toivoa taas puoli kahdeksi katsomaan koko porukalla. Poitsu olikin venkula tuulella ja mennä kiemurteli sängyssään miten sattui.

Tytötkin vähän vielä silittelivät Toivoa, kun lähtevät illalla mummulaan. Mea jaksoi olla ennätyksellisen ajan sängyn vierellä kun tultiin tekemään ultraa, oli niin palon ihmeteltävää siinäkin touhussa. Siitä sitten leikkimään sairaalan puistoon, jossa oli vohvelipäivä (leikkitädit paistavat lapsille ja vanhemmille vohveleita). Aivan ihana paikka koko puisto ja ne tädit. Leluja vaikka minkälaisia; vesileikkejä, polkuautoja, hiekkalaatikoita, leikkimökkejä, kotileikkejä, piirrustusteltta, roolileikkejä sekä perus liukumäet ja keinut. Kaikkein parasta  koko paikassa näin äidin mielestä oli ne tädit. Vanhemmat sai vain istua kun joku täti tuli ja alkoi leikimään lapsen kanssa, jutteli ja leikki meni ihan sinne lapsen tasolle ja oli 100% sen lapsen kanssa. Mea oli ihan onnessaan uudesta kaveristaan ja kaveri pysyi Mean vauhdissa mukana ja sai hienosti puheestakin selvää, eikä tehnyt numeroa jos ei ymmärtänyt.

Lähdin vielä itsekseni viiden jälkeen sairaalalle, katsomaan josko anestesia lääkäri kerkiäisi nyt juttusille. Toivo jatkoi edelleen kiemurteluaan ja odotteli jo levottomana ruokiaan. Äiti pääsikin siis vaipanvaihdolle ja samalla tuli anestesia lääkäri kertomaan omat kuvionsa huomiselle; mitä laitetaan mihinkäkin, missä järestyksessä mitäkin tehdään, sydänkeuhkokoneesta, dreeneistä ym. Paljon asiaa ja samalla koitan vaihtaa vaippaa ja ruveta syötäämään äidille ensi kertaa silmiään avaavaa poikaa. Olikin paljon asiaa kerrallaan. Suurin osa lääkärin puheesta jäi kyllä päähän vaikka Toivo meinasikin varastaa äidin huomion. Ruokakin loppui vähän kesken siitäkös innostuit ja olit hereillä ja katselit ihmeissäsi ympärillesi varmaan 20minuuttia. (btw. ne silmät on syvän siniset)

Tais ollakin varmaan yksi vaikeimmista poislähdöistä ja meni vierailuaika minuutilleen loppuun. Maitokin rupesi rinnoissa pakottaan ihan kamalasti. Kuka nyt tuollaisen haluisi jättää.

Sitten takas Vantaalle hakemaan isäntäkin katsomaan miehen alkua. Toivo jo odotteli silmät auki ruokaa kun saavuttiin paikalle. Pikaiset lääkeruiskun ja vaipan vaihdot ja sitten äitin syliin odotteleen maitoa. Sylissä olikin niin mukavaa, että alkoi unettaan eikä nälästä ollut enää tietoakaan. Hengityskatkoiluakin tuli taas. Koneethan piippailevat oikeastaan jatkuvasti, varsinkin kun on sylissä niin anturit eivät saa oikeita lukemia niin piippailuihin ei jatkuvasti kiinnitä huomiota. Jotenkin sitä aina pelästyy kun hoitaja tulee tökkimään että "hengitellääs poitsu taas". Kaikista hassuinta koko hommassa on se, ettei itse edes huomaa kun toinen lopettaa. Ja aina hetihän Toivo on taas hengittänyt. Näitä tulee useampi päivässä ja ovat tosiaan prostivas lääkkeen sivuvaikutus, kuten myös ärtyisyys ja kosketusarkuus joita Toivolla ei kuitenkaan ole ollut.

Sänkyyn siirrosta suutuit niin, että innostuit vielä syömään pullon (30ml) loppuun. Sitten vielä heipat ja taas itkuisin silmin kotiin. Teki mieli vain kaapata poika kainaloon ja lähteä. Aamulla saisi mennä vielä katsomaan, mutta en taida pystyä tulee liian lopullinen olo koko ajatuksesta. Mennään sitten illalla leikkauksen jälkeen. Hoitaja lohdutti, että heillä on tosi hyvät kirurgit jotka tekevät jatuvasti ihmeitä. Tässä se oli, paskan päivän edeltävä ilta. Huomisesta kaikki vasta alkaa. Näin ollen Toivokin haukottelee makeasti ja toivottaa kaikille rauhallista yötä.

ps. kaikesta huolimatta mä voin itse ihan hyvin